Gloria

Selailen valokuva-albumia. Päiväkodin edessä on otettu perhekuva. Minä ja sisareni seisomme noilla kuluneilla betoniportailla. Minä olen tuo pienin, Gloria. Minä olen tuo kolmevuotias tyttö mustassa vakosamettimekossa, tulenpunaiset hiukset huolettomasti kiehkuroilla, tuo iänikuinen hopeanvärinen tiara päässä ja leveä hymy pienillä sievillä kasvoilla. Meillä kaikilla on pisamia, mutta minulla on eniten. Opin pitämään niistä vasta lukiossa.

Muistan, että tykkäsin olla päiväkodissa.

                      Palaan mielessäni takaisin päiväkodin portaille. Äiti ottaa kuvaa meistä. Vedän syvään henkeä ja asettelen hieman hiuksiani. Suoristan myös tiaran. Pitäähän kuvissa olla edustava. Tunnen kuinka poskipääni punottavat. Kesä on jo kääntymässä syksyksi ja aamu on viileä. Etäämmällä pojat odottavat minua jo hippaleikkiin mukaan. He katsovat meitä keinujen luota kuin en näkisi heitä.

                      Huomaakohan Gloria jos tuijotan! Toivottavasti ei! Toivottavasti huomaa! Haluaisin mennä hänen luokseen ja sanoa että tykkään hänestä. Haluaisin silittää hänen tulenpunaisia hiuksiaan ja pitää häntä kädestä! Hänen pisamansa ovat niin kauniita! Miksi hänen täytyy olla aidan toisella puolella, nuorempien puolella. Tukeudun keinuun ja katselen portaille päin, kun Glorian äiti ottaa sisaruskuvaa tyttäristään.

                      Tulen ulos kuvasta. Muistan tuon vuoden. Kesä loppui liian nopeasti. Glorian pisamat hävisivät ja lunta satoi jo syyskuussa. Sinä jouluna vannoin itselleni, että joku päivä kerron Glorialle tunteistani. En ehkä huomenna, enkä ehkä ensi vuonnakaan, mutta joku päivä.

Nyt on joulu vuosia kuvan ottamisen jälkeen. Otan vaimoani kädestä ja silitän noita tulenpunaisia hiuksia.

”Our love is all that we ever had”

-Give Up The Ghost